100-vuotias

Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki

Kun sata lintua yhtyy auraan ja lentävät pois. Sata pientä perhosta, jotka kiitävät hiljalleen kukasta toiseen. Sata pilveä, jotka kesällä yhtyvät yhdeksi suureksi ukkospilveksi. Ja sadassa mökissä on yhteensä sata lasta, jotka hukuttautuvat peittojensa alle peloissaan. Kun salamat eivät enää riepottele taivasta, he uskaltautuvat pistämään päänsä pois peittojen lomasta.

Ja niin kuin sata vuotta sitten Suomi erkaantui silloisesta Neuvostoliitosta. Kun sata sotilasta seisoi rivissä, kun sata naista odotti heitä kotiin. Ja kun yksi laulujoutsen laskeutuu yhdelle sadoista järvistä, Suomikin on vain yksi.

Ja niin kuin karhu poikastensa kanssa, suomalaiset ovat Suomen kanssa.

Hän istuu kalliolla, jonka alla avautuu järvi. Hänen hiuksensa on auki, pienillä kiharoillaan. Hänen päällään on pitkä mekko, yli hänen jalkojen. Sen valkoisuus loistaa pitkälle ja auringon säteet leikittelevät hänen hiuksillaan ja mekollaan. Hän hengittää puhdasta kesäilmaa. Hänen hiuksensa leijuvat tuulen mukana. Hän tuoksuu kukilta, liljoilta.

Hänen toisen käden ympärillä on sininen huivi. Vyö tytön vyötäröllä pitää huivin aloillaan. Tytön sylissä on kirja. Ja tällä kertaa ei ole ketään ryöstämässä sitä. Ei yksikään ihminen, ei sotajoukko, ei kaksipäinen kotka. Se on sinivalkoisen tytön oma. Hän kantaa sitä kun käy katsomassa järviä, peltoja ja kallioita. Se on hänen oma, muuttuva kirja.

Ja kyseinen neito on todellakin olemassa. Hän kävelee Suomen laduilla ja poluilla. Ja ehkä sinäkin voit joskus törmätä häneen. Jos olet yksinäinen ja kävelet Suomen turvallisella maalla, saatat nähdä hänet. Ja vaikka näkisit hänet vain vilaukselta, muista että hän on silti olemassa.