100-vuotias
Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki
Kun sata lintua yhtyy auraan ja lentävät pois. Sata pientä
perhosta, jotka kiitävät hiljalleen kukasta toiseen. Sata pilveä, jotka kesällä
yhtyvät yhdeksi suureksi ukkospilveksi. Ja sadassa mökissä on yhteensä sata
lasta, jotka hukuttautuvat peittojensa alle peloissaan. Kun salamat eivät enää
riepottele taivasta, he uskaltautuvat pistämään päänsä pois peittojen lomasta.
Ja niin kuin sata vuotta sitten Suomi erkaantui silloisesta
Neuvostoliitosta. Kun sata sotilasta seisoi rivissä, kun sata naista odotti heitä
kotiin. Ja kun yksi laulujoutsen laskeutuu yhdelle sadoista järvistä, Suomikin
on vain yksi.
Ja niin kuin karhu poikastensa kanssa, suomalaiset ovat
Suomen kanssa.
Hän istuu kalliolla, jonka alla avautuu järvi. Hänen
hiuksensa on auki, pienillä kiharoillaan. Hänen päällään on pitkä mekko, yli
hänen jalkojen. Sen valkoisuus loistaa pitkälle ja auringon säteet
leikittelevät hänen hiuksillaan ja mekollaan. Hän hengittää puhdasta kesäilmaa.
Hänen hiuksensa leijuvat tuulen mukana. Hän tuoksuu kukilta, liljoilta.
Hänen toisen käden ympärillä on sininen huivi. Vyö tytön
vyötäröllä pitää huivin aloillaan. Tytön sylissä on kirja. Ja tällä kertaa ei
ole ketään ryöstämässä sitä. Ei yksikään ihminen, ei sotajoukko, ei kaksipäinen
kotka. Se on sinivalkoisen tytön oma. Hän kantaa sitä kun käy katsomassa
järviä, peltoja ja kallioita. Se on hänen oma, muuttuva kirja.
Ja kyseinen neito on todellakin olemassa. Hän kävelee
Suomen laduilla ja poluilla. Ja ehkä sinäkin voit joskus törmätä häneen. Jos
olet yksinäinen ja kävelet Suomen turvallisella maalla, saatat nähdä hänet. Ja
vaikka näkisit hänet vain vilaukselta, muista että hän on silti olemassa.